9.10.-12.10.2020 Tiilikkajärven kansallispuisto
Esa
No niin. Alustavasti. Perjantaiaamulla hieman jännitti, että lähteekö Make reissulle ollenkaan, kun hänellä oli kahden viikon halonhakkuukielto.
Lupasin, että jospa minä hakkaan halot ja hän sitten veistelee ”kiehiset”. Laitan tähän lisätietoja niille, jotka eivät kyseistä sanaa tunnista.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kiehinen
Näin sitten toimittiin ja iloinen jälleennäkeminen tapahtui Tiilikkajärven parkkipaikalla n. 16:45 eli Sepe, Make ja minä 🙂
Matkaan lähdimme Sepen kanssa Helsingistä noin kello 10 ja tietysti Mersulla (kuinkas muuten). Nyt alla oli vuoden 1990 MB 300 SE ja hienosti kehräsi ja toi perille.
Poikkesimme Sepen kanssa Tiinan tuvalla ja tilasimme kananmuna sämpylän, joka osoittautui runsaaksi (Salaattia, tuore- ja suolakurkkua, juustoa, kananmuna, paistettua pekonia) ja oli kyllä maittava.
Esa tutkaili kännykästä sääkarttoja ja luetteli Sepelle eri vaihtoehtoja, todeten lopuksi, että on hyvät mahdollisuudet ettemme kovasti kastu koko reissulla, sillä tummat pilvet näyttivät kännykän kartoilta poistuvan melkoisen ripeästi.
Make lähti Seinäjoelta hieman meitä myöhemmin liikkeelle ja hyvin oli hänellekin matka mennyt, mitä nyt sateli matkan varrella, kun taas meillä ei.
Haimme veneen 600 metrin päästä ja laskimme pienen kosken ja tulimme parkkipaikan läheisyyteen. Pakattiin vene täyteen ja Sepe lähti patikoimaan Uiton kämpälle 4 km ja Make perämiehenä ja Esa soutajana lähdimme myös kohti Uiton kämppää.
Meinasi tulla hiki siinä pienessä koskessa, varsinkin kun siinä oli matalikkoa, kiviä sekä virtausta, mutta Make ohjaili perämelalla ja kannusti Esaa, että vauhtia…vauhtia ja niin siitä selvittiin.
Kapeikkoja, kaislikkoa, kivikköjä, matalikkoja väistellen saavuimme kämpälle ja kotiuduimme. Jokaiselle löytyi 22 kpl:stä sänkyjä oma ja virtaa oli miehissä sekä hieman aurinkokennosta tuotettuna lamppuihin.
Sauna lämpiämään ja iltapalaa. Juttua riitti lähes pikkutunneille asti…
Lauantaina sitten lähdimme taas soutelemaan, koska Sepe oli järjestänyt yllätyksen. Siis, tavoitteena oli palata parkkipaikalle ja Sepe oli soutuvuorossa, niin me Maken kanssa järjestettiin Sepelle yllätys ja suunnistettiin hieman väärään suuntaan. Saipahan Sepe hartioille treeniä… hyvä me!
No, eikun takaisin ja uusi yritys ja nyt onnistui… Ensimmäinen yllätys Sepellä oli, että menemme Murtovaaran talomuseoon. Nyt kävi vaan niin, että vanhan isännän, jonka piti tulla museolle oppaaksi, meni hautajaisiin, joten saimme avaimet ja tutkailimme keskenämme kädentaitojen tuloksia sekä elämää ennen vanhaan.
Talomuseolta palattuamme menimme saunaan (tottakai) ja sitten suomalaista perinneruokaa (siis lähes 🙂
Sauna- ja ruokailupaikkamme oli Puukarin pysäkki.
Nyt ei menty viideltä saunaan (eikä kuudelta putkaan), vaan kuudelta saunaan ja seitsemältä syömään. Puukarin pysäkin emäntä tarinoi ja kertoi, mitä kaikkea hyvää saamme syötäväksi. Luomua ja paljolti oman lähiötuottajien tuotteita.
Karhu-kukkoa, itse tehtyä ruisleipää, Karjalan piirakoita (ruistaikina/ohrapuuro), ruisjauhossa leivitetyt sekä paistetut ahven-fileet, lanttulaatikkoa, Karjalanpaistia, salaattia, suolasiikaa ja lopuksi uunirahkaa. (HUH HUH piti hellätä jo vyötä)
Lähdimme kello 21 ja 30 minuutin kuluttua olimme jälleen parkkipaikalla. Lähdimme harrastamaan yösuunnistusta veneellä pilkkopimeässä. Ei edes kuu ja tähdet valaisseet (korjaan luoteessa oli kajastusta).
Sepe oli perämiehen roolissa/kartta & kompassinavigaattori, Make oli kapteeni ja katsoi kännykän karttaohjelmasta, minne mennään. Esa oli koneenkäyttäjä (eli soutaja). Olimme Uiton kämpällä noin 22:50 ja taivaltaneet 4 km kapeikkojen, heinikköjen, matalikkojen ja niemennokkia väistellen ja emmekä eksyneet kertaakaan… HYVÄ ME (oli hauska kokemus)
Nyt ei menty enää saunaan eikä iltapalaa. Yömyssy ja nukkumaan.
Sunnuntaina sitten hieman soudeltiin ja patikoitiin harjannetta pitkin ja tapasimme mukavan paikallisen miehen nuotiolla ja turistiin jonkin aikaa…
Sadetta odottelimme, mutta ehdimme kämpälle ja saunan lämmitykseen. Ja tulihan sitä vettäkin lopulta, vaan ei haitannut kun oltiin saunassa.
Maanantaina sitten kämpän siivousta, soudettiin taas 4 km (Sepe) ja Esa patikoi. Tavarat autoon ja veneen palautus 600 metrin päähän ja nyt Sepe ohjasi sen pienen kosken lävitse (ylämäkeen) ja kannusti Esa, että vauhtia…vauhtia… ja niin selvittiin.
Paluumatkalla poikkesimme ”vakiopaikkaamme” Tiinan tupaan ja kananmuna sämpylät sekä Sepe osti muikkukukon.
Sadetta emme saaneet myöskään paluumatkalla, joten KAIKIN PUOLIN HIENO REISSU ja MUKAVAT YSTÄVÄT!
Make
—-
Sepe
TIILIKKAJÄRVEN KEIKKA 9. – 12.10.2020
Matkan valmistelut alkoivat Sepen osalta epätavallisen hyvissä ajoin; Vanha Rouva (MB 300 SE vm. 1990) oli pesty ja huollettu. Maanmittauslaitoksen karttamyynnissä oli käyty jo keskiviikkona. Peruskartan lehdet 3343-08 ja -09 1:20 000 antoivat tarkan käsityksen maastosta ja niiden perusteella kulkiessa eksyminen on…
…tunnetusti mahdotonta.
Oli Sepen vuoro hoitaa Lotinan pesti, mikä teetti pientä askaretta torstai-iltana, mutta ruokakaupan kierros sujui erinomaisesti aikaisempien reissujen Vankkuri-listan ohjaamana. Lohta päästiin grillaamaan jo klo 23.
Perjantai
Aamulla startti Paloheinästä Torppikseen, kartturi kyytiin, ja sieltä klo 10 ABC:lle: evästä myös Vanhalle Rouvalle, joka lähtikin suorastaan kehräten kohti pohjoista. Suoraa soittoa Lahti – Joutsa – Jyväskylä – Pieksämäki – Suonenjoki. Pysähdyttiin Tiinan Tuvalla ku**lla ja kahvilla/teellä. Tuttu paikka Rautalammin reissulta, kirppari-kahvila korkealla törmällä järven rannalla. Katseltiin kirpparin valikoimaa ja kuunneltiin paikallista murretta, melekosen selevee savvoo. Päädyttiin tilaamaan Tiinan leivät. Siinä ääneen mietittiin, millä täytteellä otettaisiin: kananmuna, pekoni, tomaatti, juusto, kinkku vai kurkku. Miettiminen ratkesi, kun Tiina sanoi, että nehän tulleepi kaikki. Sepe: ”Varsinainen rahtarin annos”. Esa: ”No, mehän ollaan rahtareita, siirretään autokuorma tavaraa Stadista korpeen ja takaisin.” Totta, ei mennä tyhjällä kuormalla kumpaankaan suuntaan. Tilattiin nimittäin Tiinalta kalakukko paluumatkalle. Nautiskeltiin ateria kaikessa rauhassa näköalapaikalla syysruskainen järvimaisema taustana. Seurana oli paikallinen nuoripari ja niiden koera. ”Welsh corgi-”, tiesi koira-asiantuntija Esa. Tosin vähän erikoinen väritys karvoissa ja katseli kieroon, mutta sympaattinen otus.
Matka jatkui juohevasti. Ylimääräinen pysähdys Rautavaaran SEO:lla. Josko löytyisi lamppuöljyä, mitä Kannelmäen Prisma ei tuntenut. ”Löytyypi nuita”, sanoi huoltoaseman pitäjä, ”Laetetaanko myö litranen, vaeko 5- taekka 10-litranen?” Meikäläinen ei ole ikänä kuullutkaan 10 l valopetroolipakkauksesta. Ajassa 6:37 (7 min myöhässä) saavuttiin Tiilikkajärven kansallispuiston eteläpäähän, Sammakkotammen parkkipaikalle, jossa Make istui uuden Huyndainsa etupenkillä vetämässä saappaita jalkaansa. Siis kohtuullisen hyvä ajoituksen koordinaatio kuitenkin. Käveltiin puoli kilsaa pitkospuita myöten venerantaan. Metsähallituksen varaston avainkoodilla saatiin venevarusteet esiin, ja kuormattiin paatti. Tavaraa oli sen verran, että keskituhto jouduttiin poistamaan ja pistämään Sepe kävelemään.
Patikan hajautettu osuus alkoi klo 18: Esa souti ja Make piti perää ja Sepe eteni reputta polulla. Sammakkotammen sahilla[1] oli voimakas vastavirta, ja mietittiin jo, pitääkö vene vetää köydellä. Esa pisti turbon päälle, ja airot vaan kolisi pohjakiviin, kun väylää muotoiltiin uusiksi ja vene jatkoi matkaa vastavirtaan kohti Tiilikkajärveä ja Uiton kämppää. Sepe käveli kohteeseen hyväkuntoista polkua pitkin ja perusti niemen kärkeen väliaikaisen loiston, siis heilutteli otsalamppua merkiksi kavereille. Tämä olikin tarpeen, sillä soutu oli kestänyt reilun tunnin, ja hämärä oli kääntymässä pimeäksi.
Oltiin vuokrattu Uiton kämppä, Metsähallituksen kunnostama vanha tukkilaisten asumus, rakennettu 1946. Kämppä oli jo talviteloilla ikkunaluukut lukittuna. Tilaa oli riittävästi, 22 vuodepaikkaa neljässä huoneessa, jämerissä kerrossängyissä. Jokaiselle järjestyi oma sviitti. Kämpässä ei ollut nykyajan mukavuuksia, kuten sähköä, säästyttiin siis televisiolta ja muilta turhakkeilta. Aurinkokennon turvin sentään valaistus toimi. Kaasukäyttöistä jääkaappia käynnistettäessä tuli retken takapakki, kaikki neljä kaasupulloa olivat tyhjinä. Laitettiin tekstiviesti puistomestarille Ukko-Kolille, joka lupasi hoitaa asian lähiaikoina. Saas nähdä, tuumittiin pienellä epäluulolla ja varauduttiin luonnonmukaiseen kylmäketjuun.
Sauna oli Tiilikkajärven rannassa. Heti pukuhuoneen oven avauksella voitiin tuoksusta päätellä, että tämä oli vanha savusauna. Havainto vahvistui, kun mustuneet seinähirret antoivat kulkijan selkään sävytyksen. Saunaan olisi mahtunut isompikin kylpijäjoukko. Voi vain kuvitella tunnelmaa, kun parikymmentä pitkän päivän hikoillutta tukkilaista kerääntyi aikoinaan pehmittämään raataneita lihaksia.
Myöhäisiltapalana nautittiin grillattua lohta, perunamuusia, suolakurkkuja ja salaattia. Juomana italialainen valkoviini Orvieto Classico Toscanan alueelta.
Sepe keitteli puuhellalla kokojyväisiä kaurasuurimoita aamupuuroksi uuniin hautumaan.
Lauantai
Aamupala nautittiin rauhalliseen tahtiin päivän valjetessa. Keli oli pilvinen mutta kuiva. Lähdettiin retken kulttuuriosiolle eli soudettiin ensin kämpältä Itkonjokea Tiilikkajärvelle ja edelleen Autiojärven salmen suulle, josta myötävirtaan Pienelle Sammakkojärvelle, sitten sille isommalle. Tarkemmin sanoen, se oli tavoitteena, mutta vauhtia haettiin Tiilikkajärven selältä, jossa pidettiin pientä neuvonpitoa siitä, missä ollaan. Käsitykset oikeasta suunnasta vaihtelivat 180o . No, se kuuluu perinteeseen ja otetaan kuntoilun kannalta. Oikea jokisuu löytyi, ja sieltä huomattiin jonkun kävelevän kämpältä tyhjiä kaasupulloja kantaen. Kaveri oli ajanut Joensuusta asti parisataa kilometriä tuomaan täydet pullot. Hattua nostettiin tehokkaalle huoltopalvelulle.
Sammakkotammelta oli autolla puolen tunnin matka Valtimolle. Poikettiin karjalaiseen majataloon Puukarin Pysäkille, josta oli sovittu saatavaksi museotilan avain. Emäntä Anni Korhonen oli vastasta karjalaisessa kansallispuvussa ja tupa oli täynnä väkeä. Heillä oli perhepiirin hautajaiset, mutta vakuuttivat, ettei vieraan poikkeaminen häiritse, eikä talon tunnelma erityisen itkuiselta vaikuttanut, pikemminkin päinvastoin. Jatkettiin omin päin koukeroista reittiä itärajan suuntaan ja tutustuttiin Murtovaaran tilaan, Suomen ainoaan vaaramuseoon. Päärakennuksen lisäksi oli navetta, talli, pakari, varastoaittoja, liiteri ja sauna, kaikkiaan 16 rakennusta. Kaikki yhtä harmaita, paitsi muutama uudenvalkea katto.
Uusi katto koostui neljästä tuohikerroksesta, joita piti paikoillaan kuusesta veistetyt seipäät, joiden päät oli veistetty viistoksi. Ylhäällä ne ulottuivat reilusti harjalinjan yli, mikä herätti meissä kokeneissa remppaajissa kummastusta. Havainnolle löytyi järkevä selitys seuraavana päivänä.
Palattiin majatalolle saunomaan. Saunajuomaksi saatiin paikallista olutta, josta majatalon emäntä, ”Korhoska”, kuten hän itseään kutsui, sanoi, ettei se niin pahaa ole, kuin miltä nimi kuulostaa. ”Äkäsen eukon hieno lager” luki pullon kyljessä eikä tätä Joensuulaisen Honkavuoren panimon tuotetta päässyt tosiaankaan moittimaan.
Saunapuhtaina nautittiin Karjalaisen majatalon pitopöydän antimia hyvällä ruokahalulla. Alkupaloiksi sokerisuolattua siikaa ja kotipuutarhan kaalisalaattia, luomuruisleipää ja karjalanpiirakoita ja kotikaljaa. Välipalana ruisjauholla paneroitua paistettua ahventa, pääruokana karhukukkoa ja jälkiruokana vielä uunirahkaa. Tarjoilun lomassa Korhoska kävi kertoilemassa toimistaan. Hän tuntuu olevan intohimoinen karjalaisen ruokaperinteen vaalija ja kasvattaa suurimman osan raaka-aineistaan itse. Kohtuullisen täyteläinen olo oli jätkillä, kun ruislimput eväänä sonnustauduttiin paluumatkalle yön selkään.
Koitti retkeilyhistoriassamme uusi aluevaltaus, yösuunnistus. Onneksi ei tarvinnut rämpiä risukoissa itseään telomassa, vaan sai soutaa kaikessa rauhassa jokea pitkin. Suuntahan oli selvä, vastavirtaan. Rantoja tähysteltiin otsalamppujen valokeiloissa ja yritettiin pysytellä keskellä väylää. Kaikki meni erinomaisesti niin kauan kuin päästiin Tiilikkajärvelle, jossa rannat hävisivät pimeyteen. Siinä sitten järvenselällä yritettiin muistella, mistä suunnasta Uiton kämpälle johtava joen suu löytyisi. Päätettiin suunnata lähemmäksi rantaa otsalamppujen kantaman päähän ja jouduttiin umpikaislikkoon. Kuten optimisti-Esa totesi: ”Sujuvalla yhteistyöllä ja uskolla osaamiseensa kaverit soutavat pilkkopimeässä vaikka mustaan aukkoon.” Johon sarkasmi-Sepe: ”Mustaan aukkoon soutaminen on yllättävän helppoa, sitä kun on joka puolella.” … ja realisti-Make: ”Kotipoukamaan soutaminen vaatiikin sitten vähän funtsaamista ja oikomista”. Yön pimeydessä löysimme uuden reitin kaislikon läpi, josta kovalla sauvomisella selvittiin joen suulle ja kämpän laituriin.
Yksimielisesti retkue katsoi ansainneensa sen pitemmittä puheitta tukkilaislaverin tarjoaman levon.
Sunnuntai
Aamutoimet meni jostain syystä pitkäksi. Keli oli pysytellyt retkeilytarkoituksiin erinomaisena, pilvistä, mutta lämmintä ja tyyntä. Vesiliikunnan makuun päästyämme päätimme jatkaa samoilla linjoilla. Suunnistettiin Tiilikkajärven Pohjoisniemen kärkeen. Siitä johti hyväkuntoinen polku pitkin kolmisen kilometriä pitkää kannasta, joka oli kapeimmillaan useassa kohtaa vain muutaman kymmenen metriä. Pohjoisen puolella keskellä lahtea paikallistettiin Täyssinän rauhan rajakivi. Arvuuteltiin, koska ja minkä sodan päätteeksi tämä kivi pystytettiin. Isovihaa ja 1700-lukua tarjottiin. Väärin, Täyssinän rauha lopetti 25 vuotta kestäneen sodan Ruotsin ja Venäjän välillä 1595 ja siirsi rajaa idemmäksi. Siihen aikaan Ruotsi vielä eli nousukautta. – Osuttiin paluumatkalla tulentekopaikalle sopivasti kuumille kiville viisihenkisen vaeltajaperheen valmistautuessa jatkamaan matkaansa. Alle kouluikäisten nappareiden telmimistä katsellessa tuli mukava mieli meille vanhemmillekin kairankiertäjille. Tätä porukkaa tuskin nähdään 10 v kuluttua Steissillä notkumassa tyyliin v…ttu heitätsä röökii ..ttu.
Laitettiin Kivikylän löylylenkki kypsymään ja syötiin voileivät. Paikalle päräytti sähköpyörällä äänettömästi yksin liikkuva savolaismies, joka vaitonaisesti istahti syömään omia eväitään. Ei aluksi tuntunut olevan juttutuulella, mutta vedettiin small talkiksi Hesarin äskettäinen juttu viime kesän tukkilautasta, jossa 60 rekallista puuta kulki Pieliseltä Saimaalle parin viikon hinauksessa. Jo rupesi kaverin jäyhyys sulamaan, ja kuultiinkin pitkä selostus sisävesien uitoista. Hän oli tehnyt työuransa juuri noissa hommissa. Tunsi lisäksi hyvin Murtovaaran talomuseon, jossa sanoi käyvänsä vähintään kerran joka kesä. Opimme, että katon tukisalot, ns. malkapuut, tehdään tarkoituksella ylipitkiksi ja veistetään viistoon, koska niin ne lahoavat hitaammin. Kuinka paljon viisautta sisältyykään kaikkeen näkemäämme, mistä varmaan suuresta osasta jäimme paitsi, kun oppaaksi tilaamamme Korhosen Veikko, Annin isä, ei siskonsa hautajaisten vuoksi päässytkään mukaamme. Pientä kompensaatiota löytyy netistä hakusanalla murtovaaran restaurointileirit.
Tällä kertaa kotiranta löytyi valoisassa soutaen ilman suurempaa ongelmaa, mutta todettiin kyllä kiemuraisen jokisuun olevan hyvin rantaprofiilin kätkössä, ei ihme, että oli pimeällä hakusessa. Naureskeltiin ohi mennen eilistä kaislikkoreittiä, mutta jätettiin se nyt varmuuden vuoksi testaamatta.
Sauna ja lihasoppa laitettiin lämpiämään. Pimeän tultua piti laittaa valot aurinkokennojen turvin, mutta kännylaturit imivät niiden tehoa sen verran, että palovaroitinkin rupesi ääntelemään virran vähyyttä. Tyydyttiin sitten hämärän hyssyyn. Lisätehoa valaistukseen saatiin kynttilöillä ja mukana tuodulla öljylampuilla, mutta illan mittaan lisää kaivattiin. Talon lampusta oli sydännauha loppuun palanut eikä kengännauhasta rakentelemamme ottanut imua. Kämpän eteisvaraston ikkunasta häämötti useampikin öljylamppu, mutta avain pirulainen ei sopinut varaston oveen. Jouduttiin toimimaan laillisuuden rajamailla, kun tiirikoitiin ulkopuolelta ikkuna auki. Alkoi ymmärtää, miksi Juhani Aho aikoinaan näki hyväksi kirjoittaa novellinsa ”Kun isä lampun osti”.
Maanantai
Lähtöpäivän rutiiniohjelmasta poiketen ei tarvinnut imuroida. Esa hakkasi klapeja, Make lakaisi lattiat ja Sepe tiskasi astiat. Ikkunaluukut lukittiin, reput ja keventyneet kylmäkassit pakattiin veneeseen. Esalle lankesi kävelyvuoro. Sammakkotammen sahi laskettiin, jotta saatiin varusteet helposti auton perään. Melko tarkkaan puoliltapäivin oltiin valmiina toivottelemaan toisillemme hyvää kotimatkaa. Make lähti Huyndailla Pohjanmaan suuntaan, Esa ja Sepe veneellä Metsähallituksen varastolle palauttamaan paatin ja varusteet.
Yhä paksummaksi käyvään muistojen kirjaan oli taas tallentunut ainutkertainen patikkakokemus mallia 2020, järjestyksessä 21. Metsäveljien reissu.
[1] sahi = pieni koski